Arkisto | ikävä RSS feed for this section

Hyvästit Tylypahkalle

20 Mar

Minä, joka joskus vannoin ensin etten ikikuunapäivänä lue ainuttakaan Harry Potteria, ja sittemmin vannomisen kumottuani vannoin lisää: En katso ikinä ainuttakaan Potter-elokuvaa, katsoin nyt tänä yönä viimeisen elokuvan kakkososan, pyyhkien vaivihkaa jotain kosteaa poskiltani lopputekstien alkaessa… Koko elokuvan ajan mielen takaosassa oli sellainen tietynlainen haikeus, kun tiesi että se on viimeinen ja lopullinen. Tuntui pahalta nähdä kaunis Tylypahka raunioituneena ja niin monet kirjoista ja elokuvista tulleet henkilöhahmot kuolleina. Enkä minä edes seurannut koko tarinaa sieltä asti kun se alkoi, löysin sen pariin vasta kuusi vuotta sitten!

Hyvästi, Tylypahka! Nyt en enää odota postipöllöä joka tuo kutsukirjeen… 🙂

tylypahka

Kuinka paljon surua ja ahdistusta on riittävästi?

15 syys

Sanotaan, ettei ihmiselle anneta suurempaa henkistä taakkaa kuin mitä se pystyy kantamaan.
Tämä saa kyllä miettimään, että kuinka vahvoina ne siellä jossain pahanolonjakamiskeskuksessa minua oikein pitää?? Muutaman vuoden sisällä on poistunut tästä maailmasta isän puolen pappa syksyllä 2006. Tätin mies samana syksynä, vain hieman myöhemmin. (Ei oltu aina niin hyvissä väleissä keskenämme, mutta tunsin kyseisen ihmisen kuitenkin koko elämäni ajalta, niin kyllähän se kosketti.) Eno, syksyllä 2005. Juuri tuota edellisenä kesänä vasta päästiin tutustumaan kunnolla lähemmin, juteltiin paljon mitä ei oltu aiemmin tehty. Äitin avomies, vuotta en nyt muista… 2008 loppuvuodesta? Ei myöskään oltu aina niin ylimpiä ystäviä mutta tuttu ihminen lähipiiristä. Mummu kaksi vuotta sitten, syksyllä 2009. Isä viime huhtikuussa. Ja nyt sitten toinenkin pappa. Tiedän että moni on menettänyt enemmänkin, koko perheensä kerralla tapaturmaisesti tms, eikä tässä nyt ole tarkoituksenakaan korottaa omaa asemaa mitenkään ylös ja kerjätä mitään säälipisteitä. Kuitenkin yhdenkin rakkaan ihmisen menettäminen sattuu niin ettei kaikki maailman sanat ja kielet riitä alkuunkaan sitä kuvailemaan, saati sitten kun niitä menee useita.

En edes tiedä mitä tällä kirjoituksella haen, ajatus karkasi johonkin… Mutta kai tämä oli ainakin olevinaan jonkunlaista pahan olon kanavointia. Vaikka pystyn jo nauramaankin ja tekemään kaikkea kotona kun vain keskitän ajatukseni siihen puuhasteluun (ja niin on itse asiassa pakkokin tehdä että pää pysyy jotakuinkin kasassa), en yksinkertaisesti ole kyennyt kouluun tällä viikolla. Moni voisi laittaa laiskuuden piikkiin, ja sen ihan vapaasti tehköön… Onneksi itse tiedän kuitenkin miltä minusta tuntuu, mihin kykenen ja mihin en :/ En halua sitä tilannetta että syöksyn koulussa kesken tunnin vessaan parkumaan ja sitten selittelen opettajalle muitten kuullen miksi niin tein. Parempi näin. Sitäpaitsi, kun viime viikon sairastin kotona, niin jäinpäs sitten koko viikon ajalta pois ab-wordin tunneilta… Juttelin vastuuopen kanssa tiistaina ja sain kuulla sen mitä itsekin olin jo ajatellut, eli ei mitään asiaa niille tunneille nyt enää. Hiphei. Seuraavan kerran ab-kurssi on joskus tammikuussa… :/ No, jos nyt saisin siitä kuitenkin muut osiot suoritettua, wordin osuus ei voi (ehkä? eihän??) olla kovin paha 😉 Huomenna periaatteessa pitäisi olla koulussa ellei ole todistusta mistään. Se vaan että mitähän siellä tekisin? Lukkariin vilkaisu kun kertoo että sitä jo mainittua ab-wordia olisi koko päiväksi, joten… 😀 Taidan ihan vaan ilmotella tuolle vastuuopettajalle että hoidan aamupäivästä pari pakollista virastoasiointia, yhdeltä meillä on tapaaminen joten sinne sitten niitten jälkeen.

Tämä on taas näköjään näitä yöpostauksia mitkä tuppaa hieman rönsyilemään ja venymään… Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti. Meikäläinen kun on koko viikon, sunnuntaista asti, elänyt niin ihanaa vuorokausirytmiä että yöt valvotaan ja nukkumaan mennään aamusella kun mies tulee töistä. Syy on se että en yksinkertaisesti kykene nyt nukkumaan yksin, ensimmäisenä yönä todellakin yritin eikä siitä tullut mitään. Ahdisti ihan liian paljon, syystäkin. En vain pysty nukahtamaan vaikka luulisi tähän jo tottuneen, en edes muista milloin tuo toinen osapuoli olis ollut viimeksi muussa kuin yövuorossa 🙂

Päivän ohjelmistoon kuuluu siis ainakin työkkäri (ou jee, toivottavasti selviän ilman jonottamista!), entinen työssäoppimispaikka, opettajan juttusilla käynti ja illalla ajattelin suunnata zumbaan. Ellen sitten pyhitä iltaa ruotsintehtäville (phyi) ja käy salitreenissä jo aiemmin.

Ei ikävä ja suru katoa milloinkaan

11 syys

“Oli sulla sydän niin lämmin hellä, oli siellä paikka meillä jokaisella.
Mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit, meitä muistit ja huolta kannoit.
Muistosi kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.
Hyvää matkaa Pappa luokse rakkaan.”

Pappa (äitin isä) löytyi eilen 10.9. lauantaiaamuna, omasta sängystään ikuiseen uneen nukahtaneena. Asia jota ei vaan pysty käsittämään, etenkin kun isänkin poismenosta on vasta niin vähän aikaa…

(runonpätkän kirjoittajasta ei tietoa, kopsattu sukulaisen seinältä facebookista ja muunnettu hieman)