Arkisto | purkautumista RSS feed for this section

Kurjan aamun piristysyritystä

15 Jou

Edelleen selkäkipua, kurja aamu, kurja olo, kurja ilma… Missä on meidän talvi??? Jouluun on aikaa 9 päivää, ja tuolla sataa ihan kunnolla vettä, loputkin lumet lähtee pois 😦 Ääh. Ja kun vielä edellisenä iltana joudut toteamaan että tulostimesta on tosiaankin ihan oikeasti musta väri loppu, jonka ansiosta työssäoppimispäiväkirjakin piti tulostaa sinipunaisena,  kevätlukukauden ensimmäisen rästikokeen ilmoittautumispäivä oli ja meni jo, zumbaan on ihan turha edes haaveilla ehtivänsä kun on lupautunut tästä päivästä lähtien yli viikoksi eteenpäin ihan muihin hommiin, ynnä muuta ynnä muuta niin ei ihan oikeasti ole mieliala taas kovin korkealla. Suunnittelin ihan oikeasti tänään palaavani jo töihin, mutta se menee nyt niin että käyn moikkaamassa työnantajaa ja ottamassa allekirjoituksen paperinivaskaan. Vielä huominen koululla piipahtaminen ja joululoma, jotain kivaa sentään… Tosin eipä sekään nyt niin kivalta tunnu tuon ihanan sään takia :/

 

Daimkahvi_0219

Sitten siihen piristävämpään osioon, joka koostuu nyt makunautinnosta.
Cappuccinoa se on, kuten mukikin sen kertoo. Se nyt tosin oli ihan sattumaa 🙂
Koska meillä ei edelleenkään ole mitään ihanaista makukahvinkeitintä, niin loihdin höyryävän vaahtopintamukilliseni pikakahvipussukasta. En muista olenko aiemmin maininnut että Toblerone-kahvi on ihanaa, mutta ellen ole niin se on. Tuo ei kuitenkaan ole sitä vaan Daimia, yhtä ihanaa sekin. Suosittelen kaikille joilla on lämmin suhde suklaan kanssa! 😉 Jo sen jauhepussukan avaaminen saa aikaan ihania tuntemuksia, kun jo pienellä nuuhkaisulla saa selville että siinä tosiaan ON sitä Daimia, sen haistaa ihan selkeästi.
Koska minä pidän maitokahvista ja juonkin ihan normaalikahvinikin enimmäkseen latte-mallisena maidon määrästä katsottuna, niin lisäsin maitoa tuohonkin. Vaikka siihen ei ohjeen mukaan edes tarvi, mutta minä tarvin 🙂

Tänään pääsee sentään onneksi hakemaan viimeinkin edes yhden paketin postista, ja se tietää muutaman lahjan paketoimista. Avoniapa hyvinkin 🙂

Mainokset

Kuume + shoppailukuume = EI NÄIN!

21 Lok

Mainitsinkin viimeksi hieman epäonnistuneesta kynsijuttujen tilaamisesta. Tilanne korjaantuu ensi viikolla kun saan taas pankkitiliäni pulleammaksi, siihen asti pitää vaan hakata päätä seinään ja hokea “ei näin, ei näin eieiei näin”…

Kuinka siis kävikään? No minäpäs kerron.
Olin siis kunnon kuumeessa viikko sitten kun Cesars Shopille aloin tilausta näpytellä, luettuani Sonnelasta siellä olevasta tarjouksesta. Konad-laattojakin muutamalla hassulla eurolla, whihii! Tähän saakka kaikki hyvin…

 

Kivasti tuotteita jo ostoskorissa, strassit vaaleanpunaisena, toim.huom. Edelleenkin kaikki hyvin, ja niin katsoin olevan siinäkin vaiheessa kun maksoin ostokset. Vaan kuinkas kävikään?

single_stamp_scraper_200_200

Aivan niin. Siellä korissa OLI kyllä myös leimasin ja raaputin, mutta jotenkin oon onnistunut säheltämään homman niin että se on sieltä hävinnyt. Muistan että jotain muuta sieltä poistin, mutta ilmeisesti klikkasin pois vahingossa sitten tuonkin… Ää-ä!
Ei siinä mitään, toimitus oli todella nopea joten kauan ei uudessa tilauksessakaan mene, mutta kun ne olis saanut kuitenkin samoilla postikuluillakin…

Note to self: ÄLÄ shoppaile kuumeisena.

(kuvat Cesars Shop, viimeiseen itse piirretty henkselit päälle)

Maa-nan-tai.

10 Lok

Tämä päivä piti mennä työssäoppimispaikassa niin että perehdytän siellä uuden työssäoppijan (joka muuten sattuu olemaan tuttu, meidän alkuperäisestä kouluryhmästä… 😀 ) ja saan siitä yhden tutkintotilaisuuden suoritettua. Lisäksi suunnitelmissa oli sekä kuntosalitreeniä että zumbaa illalla. Pyh. Tuo edellisessä postauksessa mainittu ystävä päätti toisin, ja vietän ainakin tämän päivän kotona taas niistäen, köhien, palellen, kipuillen ja sitä rataa. Osittain syytän myös maanantaita, sillä on kuitenkin likaiset sormensa tässäkin epämukavuudessa!

V*ttu mitä pas… eikun siis räkää.

Ei oo reilua, en ala, en halua!! Angst!

Kuinka paljon surua ja ahdistusta on riittävästi?

15 syys

Sanotaan, ettei ihmiselle anneta suurempaa henkistä taakkaa kuin mitä se pystyy kantamaan.
Tämä saa kyllä miettimään, että kuinka vahvoina ne siellä jossain pahanolonjakamiskeskuksessa minua oikein pitää?? Muutaman vuoden sisällä on poistunut tästä maailmasta isän puolen pappa syksyllä 2006. Tätin mies samana syksynä, vain hieman myöhemmin. (Ei oltu aina niin hyvissä väleissä keskenämme, mutta tunsin kyseisen ihmisen kuitenkin koko elämäni ajalta, niin kyllähän se kosketti.) Eno, syksyllä 2005. Juuri tuota edellisenä kesänä vasta päästiin tutustumaan kunnolla lähemmin, juteltiin paljon mitä ei oltu aiemmin tehty. Äitin avomies, vuotta en nyt muista… 2008 loppuvuodesta? Ei myöskään oltu aina niin ylimpiä ystäviä mutta tuttu ihminen lähipiiristä. Mummu kaksi vuotta sitten, syksyllä 2009. Isä viime huhtikuussa. Ja nyt sitten toinenkin pappa. Tiedän että moni on menettänyt enemmänkin, koko perheensä kerralla tapaturmaisesti tms, eikä tässä nyt ole tarkoituksenakaan korottaa omaa asemaa mitenkään ylös ja kerjätä mitään säälipisteitä. Kuitenkin yhdenkin rakkaan ihmisen menettäminen sattuu niin ettei kaikki maailman sanat ja kielet riitä alkuunkaan sitä kuvailemaan, saati sitten kun niitä menee useita.

En edes tiedä mitä tällä kirjoituksella haen, ajatus karkasi johonkin… Mutta kai tämä oli ainakin olevinaan jonkunlaista pahan olon kanavointia. Vaikka pystyn jo nauramaankin ja tekemään kaikkea kotona kun vain keskitän ajatukseni siihen puuhasteluun (ja niin on itse asiassa pakkokin tehdä että pää pysyy jotakuinkin kasassa), en yksinkertaisesti ole kyennyt kouluun tällä viikolla. Moni voisi laittaa laiskuuden piikkiin, ja sen ihan vapaasti tehköön… Onneksi itse tiedän kuitenkin miltä minusta tuntuu, mihin kykenen ja mihin en :/ En halua sitä tilannetta että syöksyn koulussa kesken tunnin vessaan parkumaan ja sitten selittelen opettajalle muitten kuullen miksi niin tein. Parempi näin. Sitäpaitsi, kun viime viikon sairastin kotona, niin jäinpäs sitten koko viikon ajalta pois ab-wordin tunneilta… Juttelin vastuuopen kanssa tiistaina ja sain kuulla sen mitä itsekin olin jo ajatellut, eli ei mitään asiaa niille tunneille nyt enää. Hiphei. Seuraavan kerran ab-kurssi on joskus tammikuussa… :/ No, jos nyt saisin siitä kuitenkin muut osiot suoritettua, wordin osuus ei voi (ehkä? eihän??) olla kovin paha 😉 Huomenna periaatteessa pitäisi olla koulussa ellei ole todistusta mistään. Se vaan että mitähän siellä tekisin? Lukkariin vilkaisu kun kertoo että sitä jo mainittua ab-wordia olisi koko päiväksi, joten… 😀 Taidan ihan vaan ilmotella tuolle vastuuopettajalle että hoidan aamupäivästä pari pakollista virastoasiointia, yhdeltä meillä on tapaaminen joten sinne sitten niitten jälkeen.

Tämä on taas näköjään näitä yöpostauksia mitkä tuppaa hieman rönsyilemään ja venymään… Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti. Meikäläinen kun on koko viikon, sunnuntaista asti, elänyt niin ihanaa vuorokausirytmiä että yöt valvotaan ja nukkumaan mennään aamusella kun mies tulee töistä. Syy on se että en yksinkertaisesti kykene nyt nukkumaan yksin, ensimmäisenä yönä todellakin yritin eikä siitä tullut mitään. Ahdisti ihan liian paljon, syystäkin. En vain pysty nukahtamaan vaikka luulisi tähän jo tottuneen, en edes muista milloin tuo toinen osapuoli olis ollut viimeksi muussa kuin yövuorossa 🙂

Päivän ohjelmistoon kuuluu siis ainakin työkkäri (ou jee, toivottavasti selviän ilman jonottamista!), entinen työssäoppimispaikka, opettajan juttusilla käynti ja illalla ajattelin suunnata zumbaan. Ellen sitten pyhitä iltaa ruotsintehtäville (phyi) ja käy salitreenissä jo aiemmin.

Tilaa astiakaappiin ja blogipäätöksiä

5 syys

Mitä loisteliasta otsikoinnin aatelia taas harrastankaan.

Aloitetaan noista päätöksistä: Päätin siis lopettaa tuon kuvahaasteen. Ei siksi että olen myöhässä sen kanssa, vaan siksi että tajusin siellä olevan liian monta sellaista kohtaa, mihin yksinkertaisesti vaan en voi osallistua. Muutamiin ei ole olemassa kuvia, korkeintaan jossain äidin tai sukulaisten vanhojen albumien kätköissä jos sielläkään… Säilytän tuon päiväkohtaisen listan kuitenkin, suunnittelin jo tuunaavani niistä aina välillä jonkinlaisia postausaiheita… 🙂

Tuo otsikon toinen juttu sitten. Noh, kuva kertonee enemmän. En se minä ollut, ja hei sitäpaitsi se oli vahinko!
RIP Ikealasi.

Täällä ollaan yhä ja edelleen siinä hemmetin flunssassa. Tänään soittelin tk:hon koska en todellakaan ollut työkuntoinen, eilinen ja viime yö kuumeessa jälleen. Arvatkaas oliko vapaita aikoja edes hoitajalle? Juu ei. Huomenna menen sinne aamulla heti kun se aukeaa.

Mietin tässä että jos jaksaisin kirjoitella ja julkaista toisen postauksen tämän perään, vaiko ajastaisinko sen sittenkin huomiselle… Hmm.  Aihe on kyllä tiedossa ja kuvatkin jopa jo koneella, edistystä! 😀 Toki periaatteessa voisin jatkaa aiheesta tähän samaankin, mutta en halua tunkea kovin montaa eri aihetta saman otsikon alle kuitenkaan. Äh.
Yksi iso postaus, vai useampia pieniä? 🙂

Isä lähti, ikävä jäi

18 Huh

Mulla on pitänyt jo vähän aikaa tehdä sellanen paljon kevyempimielinen heihei-postaus, mutta en ehtinyt. Nyt tulee siis tekstiä jota ei ilman itkuparkua saa aikaan. Anteeksi sekavuus ja muu vastaava, luulisin että se on tässä tilassa ihan sallittua.

En oo vielä edes sisäistänyt asiaa kunnolla, ei vaan suostu aivot ymmärtämään että se on totta…
Sain tänään facebookin kautta serkultani yksäriä että kellään niillä ei oo mun tai veljen tai meidän äitin puhelinnumeroa (ei olla ihan kaikkein läheisimmin oltu yhteyksissä viime vuosina) ja pitää soittaa serkun äitille heti kun vaan voin. Tietäähän sen että tuollanen ei voi tietää mitään muuta kun huonoja uutisia… Ja sitähän se oli. Isä. Löytynyt tänä aamuna asuntonsa lattialta :( Alkkishan se oli, mutta lääkäri oli sanonut ettei kuolinsyytä voi sanoa ennen ruumiinavausta.

Välimatkaa on satoja kilometrejä (Lahti – Pohjoispohjanmaa), ja viime kesänä tehtiin miehen kanssa sellanen isompi homma kesälomareissulla että etittiin isä. Mulla ei ollut  sen voimassaolevaa puhelinnumeroa, eikä tietoa siitä missäpäin paikkakuntaa asui… Onneksi kuitenkin vanha perhetuttu tiesi kertoa. Löydettiin se lopulta, ja istuttiin monta tuntia kahvittelemassa ja juttelemassa. Isä oli sitten myöhemmin kiitellyt  tuota perhetuttua ja kertonut, miten mahtava tunne oli ollut kun oma tytär kaikkien vuosien tavoittamattomuuden jälkeen juoksee kadulla perään ja huutaa että isä. Nyt tekee mieli huutaa vaan että isä tuu takas!

Miksi tajuaa liian myöhään, kuinka paljon välittää? Miksi tajuaa aivan liian myöhään, ettei muistanut eikä tajunnut kertoa, kuinka kaikesta huolimatta rakastaa? MIKSI?? Nyt se on aivan liian myöhäistä…

Nyt on enää valtava tuska ja ikävä, itku voi välillä tauota pieneksi hetkeksi mutta loppua sille ei näy.
Toivottavasti siellä jossain on parempi olla eikä enää satu.
Heihei isi. Rakastan sinua aina :´(

Tylsyyspäivä

22 Hel

Tämä on taas jotenkin niin maanantai.
Mitään ei saa tehtyä kun mistään ei saa otetta :S Inhoan näitä päiviä! Aikaansaamattomuus ahdistaa, tylsyys ahdistaa, tekemättömät asiat ahdistaa… Aargh! Ja kun niitäkin on taas niin paljon etten tiedä mistä päin aloitan. Miten tämmöiset päivät selättää parhaiten? Mistä repii sitä tarvittavaa virtaa ja intoa ja motivaatiota silloin, kun sitä ei todellakaan olisi?
Plah.
Anteeksi, oli vain pakko saaha valittaa johonkin 😀